Meidän kolmevuotias Hilma-kissamme lähti omille teilleen toukokuun alussa. Tämä kermapeppuinen lellikki ei kauheasti huonolla säällä (lue: syksy-kevät) ulkoile, mutta kun toukokuun ensimmäiset hyvät ilmat olivat saapuneet, neiti päätti lähteä retkelle. Aiemmin hän oli vain käväissyt evakkokämppämme portailla ja aika nopeasti livahti takaisin sisällä. Nyt Hilma kuitenkin uskalsi pidemmälle ja näin kuinka matala harmaa pölypallo hiippaili kohti puuliiteriä. Sen jälkeen kissasta ei näkynyt jälkeäkään. Vanhassa talossa asuessamme Hilma saattoi olla yön poissa ja aamun kajastaessa hiippaili kotiin yön metsästysretkiltä. Nyt kuitenkaan hän ei kotiin tullut. Seuraavana viikonloppuna oli vielä Pikkuveikkani juhlat, joten melskettä pihassa riitti niin paljon, ettei hän olisi edes uskaltanut hiippailla pihan poikki kotiin.
Etsimme Hilmaa lähimaastosta, mutta turhaan. Jossain vaiheessa mietimme, että kettu varmaan viennyt. Yritin tsempata itseäni ja positiivisesti ajattelin, että kyllä kissa vielä kotiin tulee, viimeistään syksyllä, kun maailma on valloitettu. Kyllähän varsinkin maalla kissat tekevät pitkiäkin reissuja ja saattavat olla koko kesän omilla teillään. Hilma ei kuitenkaan koskaan ole ollut pitkään poissa ja on leikattukin. Onneksi tämä hemmoteltu karvapallo on taitava metsästäjä, vaikka muuten kyllä jaksaa ruuan suhteen nirsoilla ja jäkättää, joten ajattelin, että ainakin syötävää Hilma löytäisi. Olihan hän yhtenä keväänä tyhjentänyt kaikki lähimaaston linnunpoikaset pesistään. Kun ne olivat loppuneet, sisälle alkoi ilmestymään hiirien ja myyrien raatoja tai välillä meidän riemuksi myös eläviä sellaisia. Sitten kun nekin olivat loppuneet, tämä peto jatkoi sisiliskojen raahaamista sisälle.
Toivoa Hilman paluuseen toi vanhan talon takan purkupölyistä löytyneistä kissan tassun jäljistä. Olihan ne toki voineet olla naapurin kissankin, mutta mielessä kävi, että ehkä Hilma ei vain osannut tulla takaisin evakkokämpällemme, vaan hengaili välillä vanhassa kodissamme. Kesän mittaan ajatus kissan löytymisestä oli jo hiipunut. Surkuttelimme maailman parhaan kissan katoamista ja sitä, että miksi taas piti luopua rakkaasta lemmikistä. Pinja-rotikan poismenokin itkettää edelleen, vaikka siitä on kulunut jo puoli vuotta.
Kunnes viime torstaina äitini soitti minulle, kun olimme käymässä Kotkassa, että hän näki Hilman kotimökkimme pihassa. Hilma ei ollut antanut kiinni ja katosi pusikkoon. Siinä meinasi Ihanalla miehellä jäädä ostokset kauppaan, kun riemastuimme kissan elossa olemisesta ja mies olisi jo kaasuttanut kiireellä kohti Elimäkeä. Saimme kuitenkin kummitytön synttärilahjan maksettua ja ajettua melkein nopeusrajoitusten mukaan kotiin. Lähdimme samantien etsimään Hilmaa mökin ympäristöstä. Eihän sitä tietenkään mistään löytynyt sillä hetkellä, mutta päätimme palata illan tullen takaisin etsimään. Kissamme kun ei ollut kauhean rohkea liikkumaan ulkona päiväaikaan. Myöhään illalla Ihana mies lähti kissan etsintäpuuhiin. Itse olin jo varma, ettei sitä enää samana päivänä löytyisi. Ihmetys olikin suuri, kun mies palasi hetken kuluttua sylissään rimpulaksi laihtunut Hilma.
Mies oli huhuillut Hilmaa jo pihalla ja koska kissamme on kova juttelemaan ja vastaa yleensä omaan nimeensä maukaisulla, alkoi mökin suunnalta kuulumaan vaimeaa maukumista. Mökin pihalle päästyään kissa pomppasi pusikosta miehen jalkoihin. Olimme miettineet, että tässä ajassa kissa olisi voinut ehtiä jo hieman villiintymään ja noinkohan sitä enää kiinni saisi. Mutta Hilma melkein loikkasi miehen syliin ja alkoi päällä puskemaan miehen kaulaa. Ei edes yrittänyt rimpuilla sylistä pois.
Hilma on pitkäkarvainen maatiaiskissa, jonka turkki on melkein angoravillan pehmoista pumpulia, mutta ihme kyllä seitsemässä viikossa oli ehtinyt tulemaan vain muutama takku, jotka joutui leikkaamaan pois, eikä punkkejakaan ollut. Ääni hänellä oli käheänä, kun kovasti yritti meille jutella. Samana yönä mies lähti vielä abc:ltä hakemaan märkäruokaa ja kissanhiekkaa kotiinpalaajalle. Kissa oli todella laihassa kunnossa, joten viime päivät on mennyt lähinnä syödessä ja nukkuessa. Matokuurikin annettiin, ties mitä kaikkea joutunut syömään reissullansa. Koirat olivat myös innoissaan kissa-kaverin kotiinpaluusta ja kissakaan ei tiennyt olisiko ensimmäisenä puskenut niitä vai syönnyt. Mies sai tuskin yöllä nukuttua, kun rapsutti vain Hilmaa ja minäkään en juhannusaattona kauheasti muuta ohjelmaa kaivannut, kuin kissan rapsutusta seitsemän viikon edestä.
En näköjään osannut tehdä hienoa video-upotusta blogiin, mutta vilkaiskaa alla oleva linkki videoon, jossa selviää miksi Valma rakastaa Hilmaa. Ja kyllä, meillä eläimet kulkevat nimellä Hän, ei Se. ;)
Olipa ihana saada hänet takaisin. Yksi huolen aihe vähemmän.
