Hassua miten elämä kuljettaa ja sattumista tulee ehkä kohtaloita. Olen miettinyt jo jonkin aikaa mitä sitä alkaisi isona tekemään. Entisöintiyritykseni edelleen hengittää ja jatkaa kulkuaan, mutta jokin siinä on tuntunut todella tahmealta. Rakastan alaa, mutta jokin tekemistäni on jarruttanut, ehkä en ole kokenut itseäni siinä niin hyväksi kuin haluaisin. Toki olen luonteeltani sellainen, että tuskin saavutan missään sellaista autuasta olotilaa, jolloin tuntisin itseni riittäväksi ammattitaitojeni puolesta. Olen käynyt läpi todella monta eri ammattivaihtoehtoa ja monen testin perusteella todennut, etten oikein mihinkään "oikeisiin töihin" kunnolla edes soveltuisi. Luonne on liian taiteellinen ja kaipaan yksityisyrittäjän vapautta ja omaa toteuttamista. Lopulta sattumusten tai kohtalon saattelemana löysin itseni elokuussa orientoitumasta uuteen lukuvuoteen Ksao:n luonnonvara-alan koulutusohjelmassa. Tieto koulutuksen aloituksesta tuli niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida siihen muuten kuin, että nyt sitten mennään. Vaikka ala ei olekaan ollut mietteissäni pitkään, niin kyllä se jotenkin tuntui samantien todella oikealta juuri minulle. Kestävää kehitystä, ympäristön hoitoa, luonnossa liikkumista, luonnonvarojen käyttöä kestävällä tavalla jne.
Anjalan luonnonvara-alan toimipisteessä voi erikoistua ympäristönhoitajaksi, luonnonvaratuottajaksi tai luonto-ohjaajaksi. Ensimmäinen vuosi on yhteisiä opintoja, jonka jälkeen alkavat ammatilliset erikoistumisopinnot. Itsellä olisi tavoitteena suorittaa kaksoistutkinto luonnonvaratuottajaksi ja luonto-ohjaajaksi. Kerron opintosisällöstä myöhemmin lisää, koska tämän postauksen tiimoilta mennään kirjaimellisesti metsään. Toisen vuoden luonto-ohjaajien koulutehtävänä oli suunnitella ja toteuttaa kahden yön metsäretki meille ekaluokkalaisille. Leirintäkohteena oli Jermulan eräkämppä Miehikkälässä Salpapolun varrella. Retken ensimmäisenä päivänä meitä kävi jututtamassa Starboxin toinenkin bloggaaja, Matkalla Kaakossa-blogia kirjoittava Tanja. Hän kirjoitti retkestä ja luontomatkailun opiskelusta enemmänkin ja sen voi lukea täältä: http://starbox.fi/matkallakaakossa/missa-ja-miten-opiskellaan-luontomatkailualan-ammattilaiseksi
Ensimmäisenä leiripäivänä meitä hiillostettiin kasvitentillä, joka toteutettiin maastossa muutamaa kuivanäytettä lukuunottamatta. Läpi se onneksi meni, vaikka sitä etukäteen tuli jännitettyäkin. Muuten päivä lähti käyntiin ruuan laitolla ja telttojen pystytyksellä. Sää suosi meitä koko retken ajan, ilma pysyi poutana vaikka yöllä lämpö putosi melkein pakkaselle. Isoin huoleni olikin koko retken suhteen se, että palellunko hengiltä. Mutta huoli oli turha, kun lainasin Pikkuveikan pakkasmakuupussia ja pakkasin mukaan myös alpakkasukat.
Jermulan eräkämppä on rintamaveteraanien ylläpitämä, johon kuuluu myös sauna ja laavu. Vieressä sijaitsi myös pieni järvi, johon rohkeimmat uskaltautuivat vielä uimaankin.
Majoituksen sai valita oman mieltymyksen mukaan, joko oman teltan, riippumaton tai laavun tai sitten koulun puolijoukkue- tai pikkuteltan. Itse päädyin puolijoukkuetelttaan neljän muun naisen kanssa, hyvin sovittiin ja tarettiin.
Ensimmäiseen päivään kuului myös oppitunteja ja meidän luokka tutustui kartanlukuun ja kompassin käyttöön. On niitä joskus suunnistaessa tullut käytettyä, mutta hyvää kertausta. Varsinkin, kun oma metsässä liikkuminen on lähinnä haahuilua joka pidemmän päälle johtaisi eksymiseen.
Seuraavalle aamupäivälle meille oli varattu museokierros Salpalinja-museosta, jonne patikoitiin noin kolmen kilometrin matka. Olen viimeeksi käynyt museolla joskus viisi vuotta sitten ja siellä on kyllä aina ilo käydä. Oppaat olivat todella hyviä ja kertoivat salpalinjan historiasta selkeästi ja mielenkiintoisesti. http://www.salpakeskus.fi/fi/salpalinja-museo_ala
Museovierailun jälkeen lähdimme patikoimaan takaisin Jermulaan ja ryhmän sieni-haukat jättäytyivät letkan perälle eivätkä voineet ohittaa runsaita suppilovahveromättäitä. Niin siellä sitten pyllisteltiin mättäillä ja pussiin tuli hyvä saalis käytettäväksi päivällisellä. Itse en ole oikein koskaan sieniä harrastanut enkä niitä tunne, joten uskallan poimia ainoastaan kanttarelleja maastosta. Olikin todella mielenkiintoista kuunnella kokeneempien sienestäjien kattavaa sienituntemusta. Opiskelun edetessä perehdymme enemmänkin sienituntemukseen, joten nyt viimeistään on hyvä alkaa sisäistämään sienien sielunelämää.
Sieni-haukat olivat sitä mieltä, että osa näistä olisi suppilovahveroiden lisäksi myös kosteikkovahveroita, jotka ovat hieman harvinaisempia, mutta suppiksiin helposti sekoitettavissa.
Minulle on sanottu, että kannattaa opetella kaksi sienilajia kunnolla per vuosi, jolloin ne oppisi paremmin, kuin opettelemalla 50 lajia unohtaen ne samantien. Joten kuvassa näkyy nyt sitten se yksi laji minkä opin tänä vuonna, Suomuorakas. Tunnistaa tuosta hassusta pinnasta, eikä välttämättä ole mikään maukas syötävä. Soveltuu paremmin värjäykseen ja se jaetaan kahteen lajiin, kuusen kanssa viihtyvät ja männyn seuralaiset. Värjäyksessä mäntysuomuorakkaasta saa ammoniakkilisäyksellä kauniin siniharmaita sävyjä kun taas kuusisuomuorakkaalla tulee vain perus ruskeaa sävyä.
Iltapäivästä toisen vuosikurssin opiskelijat olivat järjestäneet meille rastiradan, johon osallistuimme kolmen hengen ryhmissä. Rata oli todella hauska ja opettava. Meidän piti mm. rakentaa repun painon kestävä lautta, rakentaa paarit ja kantaa opiskelijaa niissä, tunnistaa kasveja, arvioida etäisyyttä, osata ea-taitoja ja solmuja. Olisi varmasti ollut hyötyä, jos olisi harrastanut partiota joskus. Mutta kun ei ole, piti pärjätä maalaisjärjellä. Hyvin pärjättiinkin ja oli meidän joukkueessa se partiolainenkin. Joukkueemme johti rastirataa ennen viimeistä rastipistettä, jossa piti tehdä nuotio ja polttaa keppien väliin solmittu paalinaru poikki. Nuotio saatiin hyvin sytytettyä, mutta odoteltiin turhan kauan ennen kuin lisättiin tarpeeksi risuja, jotta liekki olisi ollut tarpeeksi korkea ja jäimme toiselle sijalle. Mutta oli meillä kyllä hyvä joukkue, hienosti vedettiin koko rata läpi.
Koska ruokaa oli varattu enemmän kuin tarpeeksi, nälkä ei ehtinyt tulla missään vaiheessa. Illalla paistettiin vielä lettuja jälkkäriksi.
Moiskun taidonnäyte tulen teosta tuluksia käyttäen.
Illan pimetessä hiippailimme tutkimaan läheisiä korsuja. Pimeissä ja kosteissä korsuissa oli aika kauhuleffamainen tunnelma. Yksin sinne tuskin olisi hämärässä uskaltanut edes mennä.
Illat olivat muutenkin vapaata ohjelmaa. Tuleen tuijottamista ja seurustelua.
Torstai-aamuna aamiaisen jälkeen oli aika purkaa teltat, pakata kamat ja suunnata takaisin Anjalaan koululle. Mietin aluksi, että olinko pakannut liikaa kaikkea mukaan, mutta kaikki tavarat ja vaatteet tulivat kyllä käytettyä. Ehkä ensiapulaukkua lukuunottamatta, joka oli ihan hyvä asia. Toki pakkaaminen oli helpompi miettiä, koska kyseessä ei ollut vaellus jossa rinkkaa olisi joutunut kantamaan pitkiä matkoja.
Retki oli todella kiva ja hyvin suunniteltu, kiitos siitä tokaluokkalaisille ja opettajille. Koko porukka oli muutenkin mitä mainioin. Toki ulkoilma ja muutaman päivän yltiömäinen sosiaalisuus tekivät tehtävänsä ja kotiin saavuttuaan olo oli aika tööt. Ensi vuonna meillä on samanlainen reissu edessä kun järjestäjinä on vuorostaan meidän luokka. Sitä ennen taitaa olla vielä muitakin retkiä tiedossa. Kyllähän tälläinen opetusmuoto toimii paljon paremmin kuin pelkkä luokassa istuminen.
Löysin Salpalinja-museon kaupasta oman nimikko muistipelin. On todella harvinaista, että etunimeni on käytössä yhtään missään, joten oli hieman spuukia, että törmäsin tähän ja se vielä sopi aiheeseen käsitellen metsän kukkia ja puita. Kuvitus näytti jopa minulta ja Annu-hahmolla oli myöskin harmaa kissa. Joten voisiko tämäkin olla jonkinlainen merkki jostain... ehkä... jos niin haluan ajatella. Tämä tuntuu tällä hetkellä hyvältä ja oikealta suunnalta, joten innolla odotan mitä kaikkea tämä tuokaan tullessaan. Hassua mihin sitä kulkeutuukaan, kun vaan uskaltaa hypätä.
"Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan." -Muumipappa
Lämmintä syyskuun loppua kaikille!